200 vuotta sitten iittiläinen kielitieteilijä A.J. Sjögren löysi unohdetut vepsäläiset
Ritva Mäkelä-Kurtto, A.J. Sjögrenin seuran sihteeri
Anders Johan Sjögren (1794-1855) valmistui Keisarillisesta Turun akatemiasta vuonna 1819. Seuraavana vuonna hän muutti Pietariin tavoitteena päästä tutkimusmatkailijaksi. Juhannuksena 1824 hän saikin aloittaa Venäjän keisari Aleksanteri I:n rahoituksella pitkän tutkimusmatkan Pietarista Karjalaan, Lappiin ja Pohjois-Venäjälle selvittääkseen suomalais-ugrilaisten kielten puhuma-alueita. Turun akatemian professori Henrik Gabriel Porthan (1739-1804) oli Suomessa virittänyt kiinnostuksen historiantutkimukseen ja etnografiaan ja näiden oppien innoittamana Sjögrenkin lähti matkaan.
Matka kesti viisi vuotta, 1824-1829, ja sen aikana Sjögren taittoi 12 000 kilometriä ratsain, vaunuissa, reessä ja vesiteitse. Hän kulki Aunuksessa ja Vienan Karjalassa, Suomen koillisosassa ja Pohjois- ja Itä-Lapissa, mistä hän matkasi itään Uralille aina Permiin saakka. Pietariin hän palasi eteläistä reittiä Kazanin ja Vologdan kautta mukanaan suuri määrä aineistoa eri kansojen historiasta, kielistä, kansanrunoudesta ja -perinteestä, nimistöntutkimuksesta, kansatieteestä ja taloustieteestä. Sjögrenin tavoitteena oli etsiä suomen kielen jälkiä sukukansojen parista.
Matkansa alkupäässä Aunuksessa, Syvärin ja Laatokan välisellä alueella, Sjögren identifioi siihen asti tuntemattoman heimon ja kielen, nimittäin vepsäläiset ja vepsän kielen. Hän tunnisti Vepsän heimon ja laati heistä sekä kansatieteellisen että kielitieteellisen kuvauksen. Sjögren kävi vepsäläisten luona vielä vuonna 1827. Venäjän tiedeakatemian tutkijaksi nimitettynä Sjögren julkaisi Vepsä-havaintojaan kahdessa katsauksessa: Ueber die älteren Wohnsitze der Jemen (1831) ja Wann und wie wurden Sawolotschje und die Sawolokschen Tuoden russisch? (1832). Nämä, kuten myöhemmätkin, julkaisut Sjögren kirjoitti saksaksi ja ne levisivät nopeasti muiden eurooppalaisten tutkijoiden tiedoksi.
Vepsäläiskyliä Laatokan, Äänisen ja Valkeajärven välisellä alueella. Kuva: Juminkeko.
Muinoin vepsäläiset olivat kaupan välittäjiä arabimaiden, Bysantin ja pohjoisen Euroopan välillä. Tästä kertovat arkeologiset löydöt sekä vepsänkielinen paikannimistö Volgan vesistön ja Vienanmeren välillä. Venäjän valtakunnan voimistuessa keskiajalla vepsäläisten merkitys kuitenkin väheni ja heistä tuli yksi tsaarien Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton unohdetuista kansoista. Vepsäläiset on mainittu vanhoissa venäläisissä kronikoissa, mutta he katoavat kaikista lähteistä 1200-luvulta lähtien.
Nykyisin tiedetään, että Vepsänmaa sijaitsee Laatokan, Äänisen ja Valkeajärven välisellä alueella jakautuen kolmeen murrealueeseen: Ylä- eli Pohjois-Vepsään, Ojatti- eli Keski-Vepsään ja Ala- eli Etelä-Vepsään. Murre-erot ovat pieniä ja eri alueiden vepsäläiset pystyvät vaivatta seurustelemaan keskenään. Vielä vuonna 1926 vepsäläisiä arvioidaan olleen 32800 henkeä. Aina 1950-luvulle saakka vepsäläiset olivat yhtenäinen kansa, mutta se pirstoutui pakkosiirtojen seurauksena. Vepsän puhujia arvioidaan nykyään olevan alle kolme tuhatta ja kieli on erittäin uhanalainen. Vepsä on itäisin Itämerensuomalainen kieli, yksi suomen lähisukukielistä. Isä meidän -rukous (Matvei 6: 9-13) vepsän kielellä alla:
Meiden Tat
Meiden taivhaline Tatoi!
Olgha pühä sinun nimi.
Tulgha sinun valdkund.
Tehkaha kaik sinun tahton mödhe,
täl mal kut i taivhas.
Anda meile tämbei jogapäiväine leib.
I pästa meiden velgad,
kut mö-ki pästam meiden velgnikoiden velgad.
Ala ve meid kodvusehe,
no päzuta meid pahaspäi.
Sinun om vald
i vägi i hüvüz’ kaikeks igaks.
Amin'!
Lontoon yliopiston (School of Slavonic and East European Studies) professori Michael Branchin (1940-2019) mukaan Sjögren suuren matkansa jälkeen, ja jo matkan aikanakin, ilmestyneissä julkaisuissaan luokitteli suomalais-ugrilaisen sukulaisuuden uudella, kielellisiin todisteisiin perustuvalla tavalla ja lisäsi ryhmään löytämänsä vepsäläiset. Sjögrenin työllä oli kauaskantoinen merkitys. Hänen suomalais-ugrilaisten kielten luokittelunsa pysyi vakiomallina, kunnes professori Otto Donner (1835-1909) uudisti sen 1878.
Branchin mukaan erityisen tärkeä oli Sjögrenin monitieteinen tutkimusmetodi, jossa hän sovelsi historian, kielitieteen, nimistöntutkimuksen ja kansatieteen uusimpia tieteellisiä menetelmiä. Myöhemmissä tutkimuksissaan Sjögren siirtyi monitieteisyydestä empiirisen metodin suppeammin kohdistettuun lähestymistapaan. Vaikkakaan hän ei kokonaan hylännyt historiaa eikä kenttätöitä, hän keskittyi kieli- ja kansatieteeseen. Tässä Sjögren oli kansainvälinen uranuurtaja. Sjögrenin metodista alkoi Suomessa näiden oppiaineiden erillinen, itsenäinen kehitys.
Arvostettujen kenttätutkimusten ja julkaisujen ansiosta Sjögrenille luotiin vuonna 1844 uusi akateemikon virka Pietarin tiedeakatemiaan. Se oli suomensukuisten ja kaukasialaisten kansanheimojen kieli- ja kansatieteen akateemikko. Tämä oli tieteenalan ensimmäinen akateeminen oppituoli.
Venäjällä Sjögren muistetaan myös tiedeakatemian kansatieteellisen museon perustajana. Vuonna 1845 hän sai nimityksen museon ensimmäiseksi johtajaksi. Samana vuonna hänelle myönnettiin myös valtioneuvoksen arvo. Varhaisten kenttätutkimusten, keruuaineistojen sekä tutkimusmenetelmien ja -julkaisujen ansiosta Sjögreniä voidaan pitää suomalaisen fennougristiikan uranuurtajana.
1840-luvun alussa Sjögren järjesti suojatilleen Mathias Alexander Castrénille (1813–1852) mahdollisuuden osallistua tiedeakatemian laajalle Länsi-Siperian tutkimusmatkalle (1842-1844). Sjögren toimi Castrénin Siperian-matkojen suunnittelijana ja hänen työnsä ohjaajana. Sjögren oli myös hyvin perehtynyt kielitieteen uusiin virtauksiin. Matkoillaan Castrén tutki myös Vepsää ja kirjoitti Vepsä-havainnoistaan julkaisussa Anmärkningar om Savolotscheskaja Tschud (1844). Länsi-Siperian tutkimusmatkan tulokset loivat Castrénille aseman ensimmäisenä suomen kielen professorina Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä. Tässä virassa hän ehti toimia kuitenkin vain vuodesta 1851 vuoteen 1852, jolloin hän kuoli. Hän oli ennen muuta merkittävä Pohjois-Euraasian kielten ja kansojen tutkija.
Muista 1800-luvun suomalaisista Vepsä-tutkijoista mainittakoon kansalliseepoksemme Kalevalan luoja Elias Lönnrot (1802-1888). Lönnrot teki elämänsä aikana useita tutkimusmatkoja, jotka jakautuivat kahteen selkeään jaksoon. Alussa päämääränä oli kerätä mahdollisimman tarkoin vanhat runot historian lähteiksi. Viimeiset matkat olivat luonteeltaan kielentutkimusta palvelevia. Hänen vuonna 1841 alkanut kymmenes matka eli toinen suurretki suuntautui myös vepsää puhuvien pariin Ojattijoen latvoille. Hän teki elämänsä aikana neljä tohtorinväitöskirjaa. Yksi niistä käsitteli Vepsän kieltä ja on nimeltään Om det nord-tschudiska språket. Se pohjautui hänen lokakuussa 1842 päättyneeseen tutkimusmatkaan vepsäläisten asuma-alueelle. Lönnrot kävi Vepsässä vielä 1845. Väitöskirja valmistui 1853. Se on periaatteessa ruotsinkielinen, ja sisältää vepsänkielisiä satuja ja sananparsia, joiden vierellä on tekijän omat suomennukset. Lönnrot tarvitsi tämän väitöskirjan tullakseen nimitetyksi silloisen Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen professorin virkaan. Tässä virassa hän toimi Castrénin jälkeen eli vuosina 1853-1862. Lönnrotin jälkeen Vepsää ovat tutkineet monet muutkin suomalaiset sekä myös virolaiset ja venäläiset tutkijat.
Nykyisistä Suomen Vepsä-tutkijoista merkittävin lienee Riho Grünthal. Vuodesta 2005 hän on toiminut Itämerensuomalaisten kielten professorina Helsingin yliopistossa. Virkaanastujaisesitelmässään Kielen elinkaari, jonka hän piti 25.5.2005, hän nosti esiin A.J. Sjögrenin Vepsän kielen löytäjänä. Grünthal on tehnyt kenttätyötä vepsäläisten keskuudessa. Hänen päätutkimusaloihinsa kuuluvat pienet itämerensuomalaiset kielet, ennen kaikkea vepsä, suomalais-ugrilainen etymologia ja kielitypologia. Vuonna 2015 hän julkaisi Vepsän kieliopin. Grünthal on myös Suomalais-Ugrilaisen Seuran esimies ja Suomalaisen tiedeakatemian jäsen.
A.J. Sjögrenin seura ry. perustettiin Iittiin vuonna 1991. Ensimmäinen matka Karjalan tasavallan vepsäläiskyliin järjestettiin kesällä 1997. Tämä matka suuntautui Pohjois-Vepsään ja toinen vuonna 1998 Etelä- ja Keski-Vepsään. Matkojen oppaana toimi vepsäläissyntyinen Leo Baskin. Hän teki 1990-luvulla vepsäläisten parissa keruu- ja tutkimustyötä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Sjögrenin seuran tukemana. Tutkimuksensa hän julkaisi kahdessa teoksessa: Heimolaiset puhuvat ja laulavat: tekstikirja (1997) ja A.J. Sjögren vepsäläisten löytäjänä (1998). Hän perusti Saksaan matkatoimiston ja on myynyt matkoja suomalais-ugrilaisille alueille. Hän toiminut itse matkaoppaana. ”Olen nuorempana kierrellyt kaikki heimolaistemme maat ja puhun kaikkia itämerensuomalaisia kieliä ja lisäksi venäjää ja muitakin kieliä”, kertoo hän nettisivuillaan.
Vepsäläiset on tunnettu taitavina käsityöläisinä, etenkin puurakentamisen mestareina. He ovat rakentaneet maailmankuulut Kizhin, Kallioisten, Himjoen ja Yksalan puukirkot. Myös heidän vanhat asuinrakennuksensa ovat puurakentamisen taidonnäytteitä. Äänisen järvessä sijaitseva Kizhin saari, joka oli ainakin 1300-luvulta lähtien osa Novgorodin ja Vienanmeren välistä kaupanvaihtoreittiä, ja joka nykyisin toimii museona, on Venäjän Karjalan tunnetuin matkakohde. Sinne on koottu noin 90 puurakennusta ympäri Karjalaa. Vanhin rakennus on 1400-luvulta. Museosaaren arvokkain osa on Kizhin Pogosta, joka käsittää 22-kupolisen Kristuksen kirkastuksen kirkon vuodelta 1714, kellotapulin ja 9-kupolisen Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon vuodelta 1764. Ne on ympäröity aidalla. Tämä osa liitettiin Unescon maailman perintöluetteloon vuonna 1990. Vepsä on kuuluisa myös kivistään, ennen kaikkea punaisesta porfyriinistä. Siitä on tehty mm. Napoleonin sarkofagi Pariisin Invalidikirkkoon sekä Leninin Mausoleumi ja Punaisen Torin kiveys Moskovaan.
Tämä artikkeli on julkaistu Iitin Seutu-lehdessä 5.joulukuuta.2024.
